Harhan ja todellisuuden rajamailla

Mikä on harhaa ja mikä on totta? Missä menee raja, vai meneekö missän? Henkinen herääminen aiheuttaa tämänkin asian pohdiskelua. Onko totta vain se, mitä voin omin silmin nähdä ja käsin koskettaa, entä ajatukseni ja tunteeni? Vai pystynkö havaitsemaan ja ymmärtäämään vain pienen pienen osasen koko todellisuudesta ja totuudesta, joka on tuolla jossain?

Maailma kääntyy päälaelleen

Henkisen kehityksen tiellä tulee jossain kohtaa vastaan hetki, jolloin huomaa, että kaikki onkin jollain lailla aivan toisin, kuin on aina luullut. Ja se on kuitenkin hieno hetki, vaikka saattaa ravistella perustuksia isostikin.

Se, mitä pidin todellisuutena onkin harhaa ja harhana pitämäni onkin todellista. Se, mitä luulin itsestäni, ei olekaan totta. Todellinen olemukseni onkin jotain ihan muuta. Yhtäkkiä huomaan, että kaikilla pienilläkin asioilla on joku merkitys. Ja jokin isona pitämäni asia ei olekaan tärkeä. Se, mitä pidin hyvyytenä onkin pahuutta. Se, mitä pidin pahuutena onkin hyvyyttä. Haaste olikin siunaus. Vastoinkäyminen osoittautuikin onnenpotkuksi. Viha olikin rakkautta.

Ja maailma on täynnä paradokseja. Pää menee välillä sekaisin, kun niitä miettii. Samaan aikaan olen yksilö, jonka pitäisi kuunnella omaa sydämen ääntään ja toimia sen mukaan ja toisaalta kaikki on yhtä ja samaa ykseyttä. Kaikki on hyvin ja täydellistä juuri nyt ja samaan aikaan pitäisi olla luomassa uutta parempaa maailmaa. Milloin pitäisi toimia ja milloin antaa olla ja asioiden vaan tapahtua? Kaikkien asioiden ääripäät ovat samaan aikaan läsnä; hyvyyttä ja pahuutta, köyhyyttä ja rikkautta, pelkoa ja rakkautta, vihaa ja iloa… Miten minä pieni ihminen täällä pärjään, ai niin olinkin suurenmoinen jumalolento tai ainakin sen kuva.

Ja kaikki loksahtaa paikoilleen

Jossain kohtaa kaaoksesta alkaa muodostua selkeyttä, palaset loksahtavat sittenkin kohdilleen. Syntyy ymmärrystä. Rauhaa. Ei tämä niin vakavaa ole, leikkiä vaan, tai näytelmää, tai peliä. Hyväksyn kaiken sellaisenaan, kuin se on. Nautin siitä, mitä on. Rakastan kaikkea, mitä on. Annan anteeksi kaiken. Itselleni ja toisille. Olen kiitollinen kaikesta. Koen elämää täällä ajassa, koen kaikki sen puolet, opin asioita ja vien tai välitän nämä aarteet mukanani iäisyyteen. Opin koko ajan enemmän ja enemmän tästä pelistä, voin tahtoessani olla aktiivinen pelaaja, luoda tätä peliä. Luon hyväksymällä ja rakastamalla, kiitollisuudella, vastustamalla se ei onnistu. Kun kehityn elämän pelaajana voin surffata sen aalloilla vapaana nauttien ja luoden eteeni ne aallot, joilla haluan surffata.  

Aalloilla surffaamisesta palautui mieleen, että näin todella vaikuttavan ja huikean näyn tästä jokin aika sitten, en muista oliko se unessa vai meditaatiossa. Olin huvipuiston vuoristoradassa, yksin ainoassa vaunussa. Rata jatkui aina vain ylemmäs ja ylemmäs, kunnes huomasin, että huvipuisto oli vain pieni piste kaukana alhaalla. Aloin huolestua siitä, että kohta radan täytyy alkaa mennä alaspäin ja pudotus tulee olemaan raju. Katsoin vaunun eteen ja huomasin, ettei siellä ole rataa kuin metri valmiina. Hetken paniikin jälkeen kokeilin, voinko saada rataa muodostumaan vaunun eteen ajatukseni voimalla ja se onnistui. En halunnut mennä suoraan alas, joten jatkoin rataa vakaasuoraan, menin avaruuteen, kiertelin universumia, kunnes hyvin loivasti ja turvallisesti ohjasin radan takaisin maahan.

Ehkä tuo näky kuvaa sitä, että minne tahansa tilanteeseen sitä sinkotuu, niin on kuitenkin taidot, kyvyt ja välineet selvitä siitä. Ainahan me selviämme, tavalla tai toisella. Joskus nämä unet ja meditaation mielikuvat ovat niin todellisia, että miettii, kumpi maailma onkaan sitä oikeaa todellisuutta.