(Tämä on sarjan 4. kirjoitus; Oppiläksyt ja vaikeuksien rakastaminen, löydät aiemmat järjestyksessä alempaa, mikäli et niitä vielä lukenut.)
Jos meidän perimmäinen tarkoitus on pystyä rakastamaan kaikkea mitä on, niin vaikeinta siinä lienee rakastaa oman elämän vaikeuksia, haasteita, kipukohtia ja traumoja. Se tuntuu monesti jopa kohtuuttomalta ajatuksenakin. Pelkästään ihmiselämän näkökulmasta katsoen se todella tuntuu kohtuuttomalta ja mahdottomalta ja usein sitä onkin. Miten ihmeessä voisi rakastaa omia ongelmia, itseen kohdistuvia vääryyksiä ja kärsimyksiä! Ja vaikka osan niistä pystyisikin melko helposti hyväksymään ja antamaan anteeksi, niin usein on olemassa jokin raja, jonka ylittävät asiat tuntuvat niin pahoilta, että tämä ei vaan ole mahdollista. Aiheesta kirjoittaminenkin on haastavaa.
Jotta tähän vaiheeseen pystyy, on katsottava asioita todella paljon laajemmasta näkökulmasta, muutettava ihmisnäkemys korkeampaan perspektiiviin. Ei ole yhtä tyhjentävää selitystä, joka sopisi kaikille ja kaikkiin tilanteisiin, mutta käsittelen tässä vain mainiten joitain näkemyksiä. Voidaan ajatella, että sielumme on suunnitellut tämän elämänsä ennen tänne syntymistään. Siinä on valittu asuinmaa ja perhe sekä tapahtumia, sen mukaan missä olosuhteissa saa sielun tahtomat opit ja kokemukset parhaiten. Maailma, jossa elämme, on dualistinen eli sisältää asioiden ääripäät, hyvän ja pahan. Olemme tulleet tänne kokemaan kaikkea mahdollista, siis niin hyvää kuin pahaakin. Voidaan ajatella, että systeemiin kuuluu tasausjärjestelmä, että siis koemme suunnilleen yhtä paljon hyvää kuin pahaakin, tätä sanotaan myös karmaksi. Karma jatkuu niin kauan, kunnes olemme antaneet anteeksi kaiken. Ihmeiden oppikurssi taas selittää, että kaikki on väärinkäsitystä ja mitään ei edes oikeasti tapahtunut. Tässäkin anteeksiantaminen saa kaiken raukeamaan, ei ole enää syyllisyyttä eikä syyllistä. Elämää voidaan ajatella myös pelinä tai näytelmänä, jossa meillä on tietyt valitut roolit. Näytelmässä tällä kertaa oleva pahis voikin olla seuraavassa näytelmässä hyvis ja toisinpäin. Näihin ajatuksiin kannattaa perehtyä ja mietiskellä niitä sekä muodostaa oma näkemys asiasta. Mikään yllä olevista näkemyksistä ei mielestäni sulje toistaan pois eli kaikki näkemykset voivat olla samaan aikaan totta.
Mitä olemme tulleet tänne oppimaan?
Olemme varmasti tulleet oppimaan ihmiselämää ja inhimillisyyttä sekä tuota jo mainittua dualismia ääripäineen. Samalla kun opimme näitä aiheita, opimme niiden kautta paljon muutakin. Voimme oppia monella tavalla samaakin asiaa. Se, että ajattelee asioissa olevan jonkin tärkeän oppiläksyn, auttaa mielestäni asian hyväksymisessä, anteeksiantamisessa ja sen rakastamisessa. On jotenkin helpompi ajatella, että tarvitsin tämän tapahtuman voidakseni oppia tämän asian. Kun oppi on saatu, niin tapahtumaa ei enää tarvita ja siitä voi vapautua tai parantua. Samalla periaatteella siirrymme peruskoulussa luokalta toiselle ja siitä eteenpäin, kun opit on saatu.
Rakkaus lienee suurimpia oppiläksyjä. Kuinka ensinnäkin oppia rakastamaan itseään, sitten muita ja kaikkea mitä on, myös näitä ongelmia ja vaikeuksia. Iso opittava asia on myös rakkauden vastaanottaminen. Ihmiset, jotka elämässämme aiheuttavat meille murheita ja kohtelevat meitä huonosti, ovat usein niitä tärkeimpiä opettajiamme. He auttavat meitä oppimaan esimerkiksi rajojen asettamista, itsen arvostamista ja auttavat meitä löytämään oman tahtomme ja voimamme. Ihmiselämän taistelupari voi sieluna olla se kaikkein läheisin, joka on sovitusti suostunut rakkaudesta ottamaan roolin, jossa aiheuttaa rakkaalle sielulle harmia. Edellisessä elämässä roolit ovat luultavasti olleet toisin päin.
Rakkautta, kuten kaikkea muutakin, voi oppia sekä niin että syntyy perheeseen, jossa saa paljon rakkautta, sekä niin että syntyy perheeseen, jossa ei saa rakkautta. Usein oppi menee paremmin perille opittavan asian puuttumisen kautta. Opimme siis runsaudesta niukkuuden kautta, rohkeudesta pelon kautta jne. Kaikilla oppiläksyillä lienee lopulta yhteinen päämäärä; tuoda meidät ykseyteen ja rakkauteen, kotiin. Se tila ei ole pelkästään jossain tuolla kaikkeuden toisella puolen, vaan se voi olla juuri nyt ja tässä. Kun siitä tilasta saa edes pienen, pienen hitusen verran aavistusta, on helppo rakastaa kaikkea, mikä siihen on johdattanut, myös kaikkea, mikä on ollut vaikeaa ja tuskallista.